Kouluverkkoselvitys vm. 2019 – miksi ihmeessä en jättänyt siihen eriävää mielipidettä vaikka haluan säilyttää Luhalahden koulun?

Olin siis mukana kouluverkkotyöryhmässä 2019 tekemässä kouluverkkoselvitystä. Aiemmin, kun vastaavia on tehty, en ole ollut mukana, ja jälkikäteen on ärsyttänyt, kun mielestäni kaikkia oleellisia lukuja ei ole esitetty yksiselitteisesti tai niin, että minä olisin lisätietoja kysymättä ymmärtänyt. Yksi tällainen seikka on esim. esioppilaiden asema; ovatko he mukana missäkin luvussa vai eivät jne.

Nyt olen ollut mukana sen mitä omilta töiltäni olen ehtinyt, ja luultavasti rasittavuuteen asti esittänyt tarkentavia kysymyksiä aina, kun työryhmä on kokoontunut.

Nyt ainakin itse tiedän mielestäni tarpeeksi, mitä luvut sisältävät ja miten ne on laskettu.

Ei liene kenellekään yllätys, että olen Luhalahden koulun säilyttämisen puolesta.

En puolusta Luhalahtea siksi, että sekä isäni, minä ja lapseni ovat sen koulun käyneet. Tosin se saa minut uskomaan kyläkoulujen pedagogiikkaan.

En puolusta Luhalahtea siksi, että se olisi jotenkin maailman paras koulu – kyllä hyviä opinahjoja on muuallakin, esim. Tevaniemessä ja Viljakkalassa.

En välttämättä puolusta Luhalahtea edes siksi, että muuten lasten koulumatka pitenisi, sillä kaikki pääsisivät kuljetuksen piiriin. Se voisi jopa vähentää kiistelyä siitä, kenelle kuljetus kuuluu ja onko kävellen kuljettava matka turvallinen vai ei.

Luhalahdella ON mahdollisuuksia!

Puolustan Luhalahtea siksi, että näen alueessa mahdollisuuksia. Oppilasmääräennusteet ovat ennenkin osoittautuneet vääriksi. Sijainti on hyvä. On tontteja. On aktiivista kylätoimintaa. Luhalahden alueelle tulee muuttamaan lisää ihmisiä. Koulu on tulevaisuudenuskon kannalta tärkeä merkki.

Miksi siis en jättänyt eriävää mielipidettä kouluverkkoselvitykseen? Tarkalleen ottaen kysymys oli, miten saadaan mahdollisimman suuri säästö aikaiseksi. Kun aiheena on pelkästään säästö nykyisistä perusopetuksen kuluista, vastaus on Luhalahden koulun lakkauttaminen. Se on puhdasta matematiikkaa, eikä siitä voi olla eri mieltä. Numerot ovat numeroita.

Siitä olen eri mieltä, että Luhalahden koulun lakkauttaminen olisi fiksua. Typerää se olisi. Fiksua on antaa Luhalahden alueen kehittyä ja ennemminkin panostaa sen mahdollisuuksiin. Uskotaan tulevaisuuteen. Kannustetaan ennemmin kuin lamautetaan.

Ryhdytään esimerkeiksi – maailmanlaajuisesti

Kouluverkkotyöryhmä epäonnistui siinä, että selvityksessä olisi ajateltu olemassaolevien mallien ja totuttujen rakenteiden ulkopuolelle. Ei lähdetty visioimaan uutta. Työryhmäläiset kyllä tietävät, että ehdotin selvitykseen osiota otsikolla ”Villit ideat”, mutta se typistyi käytännössä vaihtoehdoksi 3.2 Luhalahden koulun etäopetuspiste.

Mutta valtuusto ei ole vielä puhunut.

Oman työni vuoksi olen useita kertoja vetänyt erilaisille opetusalan porukoille eri puolilla maailmaa harjoitusta, jossa luodaan Dream University tai Dream School. Meillä on nyt Ikaalisissa mahdollisuus luoda Maailman Paras Kyläkoulu. Luhalahden sijainti on niin houkutteleva (koska Tampere), että siellä jos missä tällainen hanke kannattaa toteuttaa.

Tehdään kyläkoulu, joka on nykyaikaisen pedagogiikan lisäksi

• ekologinen
• taloudellisesti kustannustehokas
• tulevaisuusorientoitunut.

Kuka lähtee mukaan?

Vähänkö olisi kiinnostava olla mukana koulutyöryhmässä, jonka tehtävänanto onkin luoda uusi koulu (vallitseviin olosuhteisiin) eikä vain miettiä säästöjä nykyiseen.

Jos se onnistuu Kiinassa, miksei Ikaalisissakin. Let’s design a dream school.

Pallurana ruudulla eli kokemuksiani korona-ajan kuntapolitiikasta

”Eipä olisi vuosi sitten uskottu, että valtuustotyöskentely käy Teamsissä.” –Kari Tolonen

Joku tässä korona-ajan etäpäätöksentekoprosessissa mättää. Yritän miettiä, mikä. Taustatiedoksi, että olen pyörinyt varsinaisena tai varavaltuutettuna Ikaalisissa kohta kaksi kautta eli kahdeksas vuosi menossa, melkein saman ajan olen istunut kaupunginhallituksessa. Hallitus kokoustaa kahden viikon välein, valtuusto paljon harvemmin. Korona ilmestyi kuvaan puolisen vuotta sitten.

Ennen oli ennen, nyt on nyt.

Ennen nähtiin toisemme – nyt istutaan kameroiden ääressä mutta ei avata niitä (koska verkkoyhteys ei kuulemma kestä kuvan lähettämistä); kameraa ei avata välttämättä edes nimenhuudon ajaksi. Kuvan sijasta ruudulla näkyy pallo. Pallossa ovat nimikirjaimet. Valtuustossa meitä on 27 valtuutettupalluraa ja muutama virkamiespallura. Konkreettisesti kasvotonta meininkiä.

Puheenjohtajistoa on turvavälein kokouspaikalla, maskitkin heillä kuulemma on. Heitäkään emme näe. He ovat yksi pallura.

Kuva on suoraan valtuuston kokouksesta. Käsittelyssä on osavuosikatsaus.

Olen tyytyväinen Ikaalisten etäkokousmeininkeihin ja ylpeäkin niistä, mutta – myönnä pois – onhan tämä palluratouhu erikoista!

Puheenvuorojen pyytäminen on melkein yhtä helppoa kuin ennen: siinä missä kokouspaikalla nostettiin käsi puheenvuoropyynnön merkiksi, nyt kirjoitetaan kokouksen keskustelupalstalle pvp. Pyynnöt kirjautuvat oikeassa järjestyksessä, ja kun keskustelu on vähäistä, puheenjohtaja ei voi olla jakamatta puheenvuoroja oikein.

Teknistä tukea on saatavilla helposti ja hyvin. Se puoli todella toimii.

Havainnollistava materiaali, kuten Powerpoint-esitykset, voidaan jakaa jokaisen omalle ruudulle. Niiden näkyvyys on parempi kuin valtuustosalin takarivistä. Palluroiden katselun sijaan voitaisiin kyllä katsella vaikka esityslistaa ruudulta. Niinhän me valtuustosalissakin teimme.

Esityslistaa oli tänään 100 sivua. Aiemmin sitä pelkäsi, että kun lista on paksu, kokouksessa menee yömyöhään. Vaan ei. Kokous kesti 35 minuuttia. Ei virinnyt kunnon keskustelua.

Yleisöä ei tietääkseni ole kuin maksimissaan 10, jotka ”lehterille” päästetään.

Yleisön puuttuminen saattaa olla syy siihen, että (populistisetkin) puheenvuorot jäävät käyttämättä. Itse en usko, että yleisöttömyyden takia pitäisin kokouksissa puheenvuorot vähissä. Valtuustoon asiat ovat tulleet hallituksen kautta, ja olen jo kertaalleen käsitellyt ne siellä, joten harvoin siinä viikon aikana ilmaantuu mitään erityistä sanomisen arvoista niistä asioista. Eipä silti etähallituksessakaan ole ollut paljoa sanottavaa. Jotenkin ei tohdi, koska muutkaan eivät. Tai ei ehdi, kun vikkelästi siirrytään seuraavaan pykälään. Pallurana on irrallinen tai ulkopuolinen olo. Ja toisaalta – asiat ovat olleet hyvin valmisteltuja, ja monesti lisätiedot on ehditty kysyä lautakuntien jäseniltä tai virkamiehiltä etukäteen.

Periaatteessa etäkokousmeininki siis sujuu oikein hyvin. Silti se turhauttaa.

Työpäivinä istun monesti 8 tuntia samaisen Teamsin tai sitten Zoomin kautta eri miittingeissä, eikä se turhauta. Iso ero on, että työyhteyksissä pyrimme pitämään kamerat päällä ja nykyään on pidetty mikitkin auki, jotta spontaanit naurahdukset ja muut luontevan kanssakäymisen äänet kuuluvat yhteisessä tilanteessa; sitten on mikki kiinni, jos taustalla hurisevat bussit, ruohonleikkurit pärisevät tai koiranpentu vinkuu. Kun livekuvaan on päässyt tottumaan, pallurana ruudulla esiintyminen tuntuu piilottelulta! Oletko kenties salaisessa paikassa, kun et voi näyttää, missä olet? Haloo – valtuuston kokouspaikasta ei pitäisi sellaista mielleyhtymää tulla!

Etätyömiittingeissä myös keskustelupalsta laulaa, varsinkin mitä enemmän nuorisoa on paikalla. Monesti käynnissä on ikään kuin kaksi maailmaa: toisessa viestitään puhuen ja kuunnellen, toisessa kirjoittaen ja viesteihin erilaisia reaktioita klikkaillen. Kokoustilanne on tietysti toinen, kun keskustelupalsta on pyhitetty puheenvuoropyynnöille tai muille kokousteknisille kommenteille. Tilanteen dynamiikkakokemukseen palstan erilainen käyttö kuitenkin vaikuttaa.

Etukenossa digiaikaan!

Kaupunginjohtaja totesi tänään, että Ikaalinen meni etukenossa digiaikaan koronan myötä. On positiivista, että saamme kokoukset hoitumaan verkkoyhteyksillä – jokaikisellä siis tekniikka toimii! Kaupungin organisaatiossa on nähty vaivaa asian eteen, ja me luottamushenkilöt olemme olleet valmiita opettelemaan. Samoinhan ovat tehneet esimerkiksi koululaiset eskareista lähtien. Hyvä, digi-Ikaalinen!

Osuuskauppavaalit – Pönötyksestä ajattelua haastavaan vuorovaikutukseen

Kaikenlaisia vaaleja sitä onkin. Nyt ovat Pirkanmaan Osuuskaupan vaalit ajankohtaiset. Minä muuten olen ehdolla – parhaalla numerolla – 13, ja jatkaisin kieltämättä mielelläni. Ajattelin tähän avata, mitä edustajistohomma on käytännössä ja miksi se minua kiinnostaa. Näkökulmia on kaksi: palveluihin vaikuttaminen ja omaan työhön liittyvä oppiminen.

Vaikuttaminen – pönötyksestä ajattelua haastavaan vuorovaikutukseen

Osuuskaupallamme on edustajisto ja aluejohtokunnat. Edustajistolla on viralliset tehtävänsä: iso kokoussalillinen ihmisiä kuulee toimintakertomukset ja –suunnitelmat, päättää vastuuvapauksista jne. Puheenvuoroja käytetään vain muutamia. Erityisen kiinnostavia ovat olleet hallintoneuvoston pj:n Timo Rajalan avauspuheenvuorot. Hän saa avaussanoihinsa (joihin menee ainakin vartti ellei puoli tuntia) tiivistettyä maailman menon ja osuuskauppakentän polttavimmat puheenaiheet. Niistä saa ajattelemisen aiheita pitkäksi aikaa.

Aluejohtokunnassa päästään kuulemaan tarkemmin oman alueen toimipaikkojen asioista. Siellä on myös paremmat keskustelumahdollisuudet, sillä tältä pohjoiselta alueelta meitä on 11, joista kaikki eivät ole koskaan paikalla. Miksi bensa on Hämeenkyrössä eri hintaista kuin Ikaalisissa? Millaista palvelua S-marketin kassalla on saatu? Kannattaako Kyröskoskelle avata Sale? Onko tarjolla tarpeeksi paikallisia tuotteita? Erityisen positiivista on palautekulttuuri: saamme jokaikiseen antamaamme palautteeseen kirjallisen vastauksen – okei, toisinaan lyhyesti kuten että ”kiitos, tämä oli hyvä tietää, asia otetaan esiin sen ja sen kanssa” mutta toisinaan perusteellisesti selittäen vaikka miten automaattikassat ovat Mäntässä toimineet.

Olen innostunut viime vuonna käyttöönotetusta vähemmän-pönötystä -toimintamallista (itse keksimäni termi, kuten ehkä arvasitkin). Kokoukset pidetään, mutta lisäksi lyödään kaikkien aivokapasiteetit käyttöön seminaarityyppisissä työpajoissa. On kuultu äärimmäisen kiinnostavia ennustuksia tulevaisuuden kaupankäynnistä ja sen trendeistä, ja työskennelty siihen perään ideoiden, mitä se olisi täällä meillä. Verkkokauppa maaseudulla? Bonusjärjestelmän houkuttelevuus yksinelävien lisääntyessä? Halpaa vai hyvää? Arjen helpottaminen?

Oma kiehtova kokonaisuutensa on S-mobiili ja mobiilitankkaus!

Ohi ovat ajat, jolloin piti pakkasella nousta autosta ja syöttää sekä bonus- että pankkikorttia automaattiin, kun nyt voi auton lämmössä näppäistä tankkauksen maksun käyntiin. Vielä se bensa ei siirry pumpusta tankkiin ilman ihmisen osuutta, mutta jääpä korttiräpellys tekemättä. Minun lempipalveluni.

Toinen kiva juttu on S-mobiilin Omat ostot. Sen avulla pystyy seuraamaan omia kulutustottumuksiaan. Haa! – tänä vuonna olen muistanut ottaa kotoa kauppakassin joka ikinen kerta, sillä viimeksi olen ostanut muovikassin joulukuussa. Ruoan kotimaisuusaste on hyvä, mutta tarkempi voisin olla kalan alkuperämään suhteen (tosin sovellus ei tiedä, että pääsääntöisesti ostan tuoreen kalan muualta…). Appelsiinit ja kahvi jäävät pudottamaan kotimaisuusastetta toistaiseksi, elleivät kahvipavut ala kasvaa Suomessa tai minä lopeta kahvinjuontia. S-Mobiili on jo nyt hyödyllinen sovellus kuitteineen ja takuineen kaikkineen, mutta uskon, että sen varaan saadaan tulevaisuudessa lisää monenlaisia toimintoja.

Yhteys työhön ja oppimiseen

Työni puolesta pyörin pienten, aloittelevien osuuskuntien parissa. Osuuskauppa puolestaan on sellainen jätti, että numeroiden perässä on ihan muutamia nollia enemmän kuin mitä töissä pyöritellään. Liiketoiminnan lainalaisuudet ovat samat, vaikka mittakaava on eri.

On mielenkiintoista tarkkailla, miten Pirkanmaan Osuuskaupan kokoista organisaatiota johdetaan. Johto puhuu aina henkilöstöstä lämpimään ja arvostavaan sävyyn. Se ymmärtää, että henkilöstö on kasvot asiakkaisiin päin, joten siihen on panostettava. Tasapuolinen + reilu + joustava + selkeä ei ole aina helppo yhdistelmä käytännön toteutuksessa, oli sitten kyseessä pieni tai suuri henkilöstömäärä.

Kiinnitän myös huomiota asiakaskeskeisyyteen. Osuuskauppa yrittää ajatella niin kuin asiakkaansakin ajattelevat – mutta meitä on monia ja tarpeet erilaisia. Se keksii keinoja osallistaa asiakkaita vuoropuheluun, tekemään yhdessä parempaa kauppaa.

Edustajisto on yksi tällainen vuoropuhelun paikka. Olen kokenut, että meitä ei pidetä leimasimena, vaan tavallaan työkavereina, ja yhdessä koitetaan tehdä ihmisten arjesta sujuvampaa. Onko siis ihme, että mielellään jatkaisin siellä eli harrastaisin osuuskaupan kehittämistä. Voisi sitä huonompiakin harrastuksia olla.

Äänestää voi kotiin postin tuomalla kupongilla tai täällä: https://vaalit.edita.fi/pirkanmaa-aanestys/session/new

 

ReDESIGN kyläkoulu

Kouluverkkokeskustelu, sen supistamismielessä, on valitettavan ajankohtainen. Taas.

Kun toiminnan (taloudellista) tehokkuutta haetaan koulutoimen puolelta, ensimmäisenä isona ideana yleensä nousee esiin jonkun koulun tai joidenkin koulujen lakkauttaminen. Laskelmia lähdetään tekemään olemassaolevien rakenteiden pohjalta. Mitäs, jos räjäytettäisiin olemassaolevat mallit ja lähdettäisiin rakentamaan uutta aivan tyhjältä pöydältä?

Palikat pöydälle ja ladotaan uudelleen. Annetaan kyläkoulujen alueella asuvien, aiheeseen palavalla motivaatiolla suhtautuvien ihmisten osallistua palikoiden järjestämiseen. Eli osallistetaan asukkaat muutenkin kuin vain kuulemistilaisuuksia järjestämällä. Heitetään pallo sinne: tehkää oma kyläkoulunne!

Ikaalisissa on koulutettu kymmeniä virkamiehiä tuotekehittäjiksi. Heidän kouluttajansa Jaana usutti luottamaan näihin tuotekehittäjiin: heille voi antaa tehtävän toteuttaa. Jos – ei vaan kun – saadaan uudenlainen kyläkoulukonsepti innovoitua, toteutustaitoinen virkamiehistö on olemassa.

Pyöritelläänpä palikoita, harjoitusmielessä:

Harjoitus sijoittukoon vaikka kyläkouluun, jonka itse olen aikoinaan käynyt eli Luhalahteen. Koska tämä on vain ajatusleikki, en kaiva esiin oikeita lukuja ja kaikkia lakipykäliä. ReDisign-ideasta toivottavasti saat kiinni.

Lähdetään liikkeelle reunaehdoista.

Rahaa on käytettävissä valtionosuuden verran, leikitellään tässä vaikka alakanttiin summalla 6000,-/lapsi/vuosi. Loput reunaehdot tulevat laista. Pitää olla opettaja ja pitää olla paikka, johon lapset kulkevat. Kaiken pitää olla ilmaista oppilaille.

Lapsimäärä.

Nyt esim. Luhalahdessa on noin 25 oppilasta. Leikitään pessimistisesti määrällä 20. Siinä olisivat 0. – 6. luokan oppilaat. 20 oppilasta x 6000,- valtionosuutta on 120.000,-. Sillä pitäisi pärjätä. Tai siis uskon, että jos keksitään, miten sillä summalla pärjätään, päättäjien on vaikea olla antamatta lupaa kokeilla! Strategiaan on tälle kaudelle kirjattu painopistealueeksi ketterät kokeilut.

Opettaja.

Yhden opettajan palkka lienee jotain 40.000,-, leikitään siis sivukuluineen summalla 60.000,- . Jo tässä vaiheessa huomataan, että kahteen opettajaan ei ole varaa. Voidaanko pärjätä yhdellä?

Vuorokoulu.

Monessa paikassa maailmalla koulua käydään aamu- ja iltapäivävuoroissa. Siellä se yleensä johtuu joko opettajien tai tilojen puutteesta – tavallaan niin se meilläkin olisi. Alkuopetusikäisille olisi ensin aamuvuoro 8 – 12. Isompien iltapäivävuoro olisi 11 – 15. Välissä kaikki olisivat yhtä aikaa paikalla: ruoka ja yhteistä tekemistä.

Sen lisäksi, että oppilasryhmä olisi opettajan ohjauksessa aamu- tai iltapäivätuntien ajan, olisi koulunkäynninohjaaja, jonka kanssa tehtäisiin opettajan antamia tehtäviä – jos tilat antavat myöten, ennen tai jälkeen opettajatuntien. Toinen aikuinen tarvitaan joka tapauksessa. Palkkakuluiksi voitaisiin heittää 30.000,- sivukuluineen.

Etäpäivä.

Jonkun kokeiluluvan tms. perusteella Opetushallitus saattaisi antaa luvan yhteen etäpäivään viikossa. Silloin oppilaat olisivat nettiyhteyden kautta yhteydessä opettajaan ja oppisivat samalla myöhempiä kouluasteita ja työelämää varten tuiki tarpeellisia etätyöskentelytaitoja. Parhaat digiopettajat osaisivat kyllä miettiä, miten tämä toteutettaisiin käytännössä. Kuljetuskustannukset säästyisivät yhdeltä päivältä viikossa.

Uruguayssa jokainen koululainen saa läppärin, sellaisen spesiaalin lastenmallin. Kai se meilläkin olisi mahdollista. Artikkelin kuvassa on eri-ikäisten läppäreitä.

Koulurakennus.

Johonkin tosiaan pitää kokoontua. Missään ei tietääkseni määrätä, että rakennuksen pitää olla koulu. Nykyopetussuunnitelman mukaan oppimista tapahtuu jopa paikassa, myös koulun ja varsinkin perinteisen koulurakennuksen ulkopuolella. Jos nykyisten koulurakennusten ylläpitäminen ja korjausvelat sulkevat ne pois pelistä, pitää keksiä joku toinen paikka. Jos vuorokoulu toteutuu, tilaa ei tarvita kuin reilulle kymmenelle päälle. Sehän mahtuu jo isommanpuoleisen maalaistalon pirtin pöydän ääreen!

Liikuntaa (liikuntasalia), soittimia, ompelukoneita ja teknisen työn härveleitä ei tarvita joka koulupäivä.  Tässä tarvittaisiin kylän asukkaiden luovuutta, miten opetussuunnitelman osaamistavoitteisiin päästäisiin tällaisia fasiliteetteja vaativissa taidoissa. Luhalinnassa olisi sali. Kansalaisopistolla olisi käsityöjuttuja. Opetussuunnitelma sallii teemat ja projektit: ehkä esim. käsitöitä tehtäisiin erityisellä projektiviikolla. Tai voitaisiin varata Valkean ruusun koulun musiikkiluokka viikoksi ja kokeilla kaikkia soittimia urakalla. Koulukortteerit keskustasta siksi viikoksi.

Kuljetukset.

Miten paljon vanhemmat tai naapurit olisivat valmiita sitoutumaan koulukuljetuksiin, jotain korvausta vastaan? Löytyisikö ihmisiä, joilla olisi aikaa heittää koululaiset oppimispaikalle ja hakea pois päivän päätteeksi?

Ruoka.

Kaupungin tuotantona ruoka on tähän kuvitteelliseen budjettiin liian kallis. Täytyisi saada se vitosella per päivä per henkilö. Voitaisiin tietysti kysyä Luhatuulesta, mihin hintaan sieltä ruoan saisi. Tai löytyisikö kylältä yrittäjähenkisiä ruoanlaittotaitoisia ihmisiä, jotka lupaisivat tehdä maittavaa kotiruokaa vähän isommalle porukalle, edes vuoropäivinä, sillä vitosella per annos?

Tarvikkeet – kirjat, läppärit, kynät, vihkot…

Tarvikkeiltaan ja fasiliteeteiltaan (uimahallikäynnit, 3D-tulostimet jne.) Suomen koulut eivät ole eivätkä koskaan tule olemaan tasa-arvoisia. Mikään ei kuitenkaan estä hakemasta avustuksia, ottamasta vastaan lahjoituksia, järjestämään (kuten tähänkin asti) koti-kouluyhdistyksen tuella laskettelumatkoja tms.

Miltähän budjetti näyttää, kun on päästy tähän saakka?

Mistä vanhemmat ovat valmiita ”luopumaan”, jos tilalle saadaan itse muotoiltu kyläkoulukonsepti?

Voisiko siitä tulla jotain erityisen tulevaisuusorientoitunutta, ketterää, kiinnostavaa; uusia asukkaita houkuttelevaa?

Varmaa on, että jos kylältä lakkautetaan koulu, samanlaista perinteisesti ajateltua koulua on vaikea saada takaisin. Let’s redesign? Miksei!

PS. Muistathan, että tämä oli ajatusleikki eikä toteutussuunnitelma. Löydän jo itsekin siitä umpikujia! Yksin innovointi on vaikeaa. Tätä täytyisi tehdä porukalla.

Meille niin rakas Paskonnokka

Nyt on tullut tehtyä erilaista valmistelutyötä kunnalliseen päätöksentekoon liittyen: kipaistiin muutaman päättäjätoverin kanssa Paskonnokka ympäri. Hyttysiä oli kiitettävästi. Äiti sanoisi, että hyvä juttu, sillä pitäähän pikkulinnuille olla ruokaa.

On se Paskonnokka vaan kaunis paikka. Polut kulkevat kivasti – ne ovat juurien töyssyttämiä metsäpolkuja, mikä on eri asia kuin pururata tai kevyenliikenteenväylä. Liikunta-asiantuntijat suosittelevat epätasaisessa maastossa kulkemista, sillä se parantaa tasapainoa ja liikuntakykyä muutenkin.

Paskonnokan luonto on monimuotoista. On järeitä kuusia mutta myös monenlaista muuta kasvillisuutta. Valo pilkahtelee metsään tehtyjen pienten aukioiden ansiosta mukavasti, eikä metsässä ole synkkää, vaikka aurinko olikin pilvessä.

Nuotiopaikka aivan Paskonnokan kärjessä on siisti ja kutsuva. On roskiskin. Polkujen varsilla on joitain informatiivisia kylttejä, joiden avulla hoksasi huomioida jättikäävän tai naavat.

Minun kokemukseni mukaan Paskonnokka on tällaisenaan oikein hyvä ulkoilualue. Nimikin on historiallisuudessaan niin mieleenpainuva.

Poliittiiseen päätöksentekoon Paskonnokka liittyy siten, että haluamme pitää sen kivana luontokohteena ja ulkoilumaastona vastaisuudessakin. Kaikilla on sama tavoite, eikö? Ja miten tavoitteeseen päästään? Suojellaanko vai halutaanko pitää alue nykyisen kaltaisena?

Suojelu vs. nykyinen tilanne ainutlaatuisen virkistyskäyttömahdollisuuden kannalta

Jos suojellaan, ELY-keskuksen sääntöjen mukaan alueella ei saa pidellä puita eikä kasvustoa, paitsi poluille kaatuneet saa siirtää syrjään, ja saa marjastaa ja sienestää. Tulen saa edelleen tehdä nuotiopaikalle.

Jos suojellaan, mukana tulee pari mielestäni ikävästi rajoittavaa sääntöä. Kaatuneet, hyväkuntoisetkin tukkipuut pitää jättää metsään lahoamaan. Puustoa ei saa yhtään poistaa esim. valon tieltä. Pidemmän päälle tämä tekee maastosta vaikeakulkuisempaa ja mahdollisesti ”rytöistä”. On kirmattava vain ja ainoastaan poluilla: oksineen ja juurakoineen kaatuneen tukkipuun yli ei niin vaan hypätä.

Toisekseen kaikki kilpailut, tapahtumat ja jopa harjoituksetkin kielletään. Alue on sen verran pieni, että ei sinne Jukolan viestin määriä juoksijoita koskaan voisi usuttaa, mutta pienimuotoisemmat tapahtumat kyllä haluaisin sallia. Pienten lasten suunnistusharjoitukset, ne sellaiset missä liikutaan siiman läheisyydessä, sopisivat ihan hyvin kauniiseen metsään.

Suojelu vs. nykyinen tilanne taloudelliselta kannalta

Jos suojellaan, kaupunki saa korvauksena puuston arvon eli lähes 150.000,- euroa.

Jos ei suojella, kaupungin omistuksessa säilyy puustoa sen arvon verran eli lähes 150.000,- euron arvosta. Tuulikaadot ja muut metsän- ja maisemanhoidollisesti tarpeelliset puut voidaan myydä. Tuloja saadaan, mutta hitaasti ja pienesti kerrallaan; kulujen peittämiseksi edes.

Toisaalta ja toisaalta

Yhden oman pienen metsäpläntin olen laittanut suojeluun. Se on paikassa, jossa ei yleisesti ulkoilla, joten siellähän saavat pikkulinnut ja höttimöntiäiset elellä rauhassa. Äidiltä opittua – äiti nääs on aina halunnut säästellä pystyynkuivuneita kräniä moisiin tarkoituksiin. Se on tärkeää luonnon monimuotoisuuden kannalta.

Isän, joka oli perinteinen maanvieljelijä ja metsänomistaja, kanssa joskus 70-luvulla käytiin Seitsemisissä. Vanha metsä oli minun silmissäni satumainen, mutta isä kärsi. Hänen silmäänsä hoitamaton metsä sattui, ja tulkitsin hoitotöiden laiminlyönnin ikään kuin välinpitämättömyyksi meille luotua luontoa kohtaan. Kansallispuisto on kansallispuisto ja sellaisena tärkeä, mutta omasta metsästään isä halusi pitää huolta.

Ilmastonäkökulma

Uudistuva metsä sitoo enemmän hiilidioksidia kuin vanha, jo lahoava metsä. Terve, kasvava metsä on pitkässä juoksussa ilmastoteko.

Vai mitä mieltä olet?

Sata-Häme Soi – plan B

Aina pitää olla plan B eli suunnitelma sen varalle, että jotain menee mönkään. Tätä olen hokenut opiskelijoillekin vuosikaudet esim. esiintymistilanteita harjoiteltaessa. Nyt pitää ottaa käyttöön Sata-Häme Soin plan B.

Ikaalisilla talkootöissä

”Me ollaan Ikaalisilla talkootöissä”, totesi kokeneempi talkoolainen Mirja Hanhikangas minulle, kun joskus vuosia aiemmin pohdin talkoolaisen asemaamme Sata-Häme Soi yhdistyksen ja Harmonikkaliiton ristiriitatilanteessa. Jos yhdistys nyt hakeutuu selvitystilaan (konkurssiin), Ikaalisten eteen talkoiden tekeminen on erityisen ajankohtaista.

Jossittelut (voit hypätä tämän kappaleen yli)

Olin itse maanantaina kaupunginhallituksessa yrittämässä tehdä päätöstä yhdistyksen tukemisesta sen toivomalla tavalla. Ei onnistunut.

Uskon kuitenkin yhdistyksen uusiin laskelmiin ja visioon. Arvostan suunnattomasti sitä, että paikalliset yritykset olivat valmiita rahoittamaan uusia juhlia.

Konkurssin myötä Ikaalisten kaupungille tulee takkiin 64.000,-. Siihen nähden pidin ja pidän alimitoitettuna toimena tukea juhlia vain ostamalla tavaramerkit 64.000:lla. Se summa tässä menee joka tapauksessa, vastikkeetta tai sentään kilpailujen järjestämisen oikeus ostaen. Puuttuva 36.000,- on panostus, minkä yhdistys olisi vielä tarvinnut. Jos konkurssia ei nyt heti tule, vaikka Aamulehdessä niin luki, valtuusto voi ensi viikolla päättää panostaa sen verran enemmän. Siihen kytkeytyvä musiikkitalo/kulttuurikeskusidea on kiva. Makustellaan sitäkin. Siinä maistuu elinvoima.

Plan B. Tämä on kutsu – ja haaste:

Plan B. Jos yhdistys menee selvitystilaan, kokoonnutaan pohtimaan, mitä saadaan talkoovoimin aikaiseksi. Viime kesän kokemuksesta uskon, että tanssikurssit saadaan kyllä toteutettua. Ikaalisten harmonikkamiehet, viulupelimannit, Jämijärven pelimannit, kaikki muutkin soitto- tai talkootaitoiset, Oman tuvan väki – jos on tanssijoita, niin kai musiikkiakin saadaan? Jos ja kun päästään puuhaamaan hyvässä yhteisymmärryksessä yhdistyksen kanssa, sieltä saadaan arvokasta tietotaitoa. Ja lisää mahdollisuuksia.

Perinteet velvoittavat

Paikallisten ihmisten innostuksesta juhlat ovat aikoinaan syntyneet. Tiedän, että meitä juhlien aiheuttamasta vipinästä nauttivia on paljon. Tulkaa sunnuntaina 30.9. viideltä Omalle tuvalle, niin synnytetään jotain. Tilaisuutta ei saa nyt jättää käyttämättä – median huomiokin on jo taattu! Ja jos konkurssia ei tulekaan, tavataan silti. Meitä tarvitaan – ja kiva teitä on nähdä joka tapauksessa.

Ystävällisin terveisin yltiöoptimisti Hanna

Vihamielinen – olenko minäkin? Ts. pohdintaa aiheesta Leppäkosken Sähkö

Olen kuullut toimitusjohtajaa ja hallituksen puheenjohtajaa. Olen kuullut Gerakoa ja yhtä hallituksen jäsentä. Olen puhunut tunteja kuntapoliitikkokollegoiden ja kyläläisten kanssa. Olen lukenut lehtiä ja seurannut kirjoittelua. Mitä on jäänyt käteen?

Leppäkosken Sähkö on menestyvä ja hyvin hoidettu energiayhtiö. Sen potentiaali kiinnostaa myös sähköverkon ulottumattomista tulevia sijoittajia. Viime aikojen pyörityksessä ovat toistuneet sanat

• ilmaiset osakkeet ja optiot johdolle ja hallitukselle
• ristiinomistukset
• äänileikkuri ja sen poistaminen
• vihamielinen valtausyritys,

ja asiaan liittyy varmaan monta muutakin käännettä ja käsitettä.

Kunnon vyyhti.

Lienee tarpeellista avata, miten minä siihen liityn. Sekä koti, mökki että maatila sijaitsevat Leppäkosken verkon alueella, ja kaikkiin ostamme sähkön Leppäkoskelta. Yhtiön osakkeita minulla ei ole, mutta istun kaupunginhallituksessa, joka määrittelee Ikaalisten kaupungin omistamien osakkeiden kohtalon. Lisäksi koen, että saman pestin kautta minun tulee ajatella myös niitä kymmeniä ikaalilaisia yksityishenkilöitä ja yrityksiä, jotka omistavat (pieniä määriä) yhtiön osakkeita, ja toki myös kyseessä olevan merkittävän kokoisen yhtiön etua. Olen vuosikymmenen verran ollut jäsenenä Leppäkosken asiakasraadissa. Sen tehtävä on kertoa yhtiölle asiakaskokemuksia ja toisaalta kertoa kylillä yhtiön toimista. Raati ei ole kokoontunut tässä viime aikoina – ja nyt meillä olisi roppakaupalla kerrottavaa. Raadin toimintamallia uudistetaan parhaillaan, ja sinne saa hakea jäseneksi.

Konserniohje leikkurille?

Perjantaina, tällä viikolla, on taas Leppäkosken yhtiökokous. Sen asialistalla on äänileikkurin poistaminen. Nykyisellään äänileikkuri poistaa vaikutusvaltaa suuromistajilta ja antaa pienosakkaillekin vähän mahdollisuutta vaikuttaa yhtiökokousten päätöksiin. Onhan moinen tavallaan väärin isoja osakemääriä omistavia kohtaan, mutta Leppäkoski on (ollut?) ns. paikallinen sähköyhtiö, jolloin luonnollisesti omistuksenkin pitäisi olla paikallista(kin). Ketä paikallista sijoittajaa enää kiinnostaa omistaa yhtiötä, jonka asioihin ei ole vaikutusmahdollisuutta? No, osinkojen toivossa kai sijoittajat yleensä toimivat vaivautumatta yhtiökokouksiin äänestelemään. Silti pidän edes periaatteellista vaikutusmahdollisuutta tärkeänä. Liitän sen paikallisuuteen, mikä taas kytkeytyy tiiviisti toimintavarmuuteen – ja siinä on asia, joka jokaista sähköasiakasta kyllä kiinnostaa.

Jos leikkuri perjantaina poistetaan, Leppäkoski ja ristiinomistusyhtiöt saavat äänivallasta 49 %. Aina siihen kelkkaan yksi prosentti mukaan löytyy, tai sen verran prosentteja on poissa kokouksesta, että Leppäkosken johto saa vastaisuudessa päättää, mitä yhtiössä tapahtuu. Samalla se toki pystyy estämään kaikki mahdolliset valtausyritykset ja siinä mielessä suojelemaan yhtiötä.

Pitkällä tähtäimellä?

Leppäkoski on tehnyt hienoa työtä ja tulosta. Sen johtoon ollaan kyllä yleisesti hyvin tyytyväisiä – pakko olla osaavaa porukkaa; tulokset puhuvat puolestaan.

Johdon kyvykkyys ja luottamus siihen alkoi horjahdella, kun sen oma ilmaisosake- ja optiojärjestely tuli esiin. Sillä kai yritetään sitouttaa nykyinen johto pysymään yhtiössä, mutta samalla kyllä lähti ristiriitainen viesti, joka kylillä on tulkittu röyhkeydeksi, ahneudeksi, jotenkin epäilyttäväksi – ja hallituksen hiljaiseksiostamiseksi. Onko tämä se johto, johon luotetaan tulevaisuudessakin? Luottamus on siinä mielessä jännä asia, että kun sen kerran menettää, sitä on tosi vaikea saada ikinä takaisin.

Ja vaikka tämä johto olisikin luotettava, entä seuraava? Ja sitä seuraava?

Näin päästään otsikon aiheeseen, sanaan vihamielisyys. En yhtään tykkää koko sanasta, enkä varsinkaan vihamieliseksi leimaamisesta. Tässä keskustelussa sinällään viattomalta kuulostava perheyhtiö Gerako (tai sen ostotarjous) on nimetty vihamieliseksi, vaikka sen voisi ajatella hyvinkin ystävällismieliseksi: se sentään haluaa uskoa yhtiön tulevaisuuteen ja sijoittaa siihen paljon rahaa kiinni. Gerako ei tule saamaan äänivaltaa yhtiöstä, joten eiköhän sen kanssa vaan yritetä tulla toimeen ja yrittää ottaa siitä ilo irti.

Mikä on vihamielistä kenenkin mielestä?

Olenko minä vihamielinen nykyjohtoa kohtaan, jos haluan pitää pienosakkaiden äänivallan puolta? Kas kun minä ajattelen niin, että paikalliset pienosakkaat kyllä ovat fiksusti toimivan, taitavasti yhtiötä luotsaavan johdon takana, eli johto ristiinomistuksineen saa päätösvaltansa jatkossakin, pienosakkaiden tuella. Minun puolestani johto saa palkita itsensä ja hyvin tehdyn työnsä optioilla, mutta muilla osakkailla tulee olla mahdollisuus vaikuttaa siihen, millä ehdoilla menestys tehdään.

Voidaanko ajatella, että olen ystävällismielisesti johdon tämänkertaista esitystä vastaan?

Jos olen ymmärtänyt jotain aivan väärin, kertokaapa se, ennen perjantaita.

Tontteja poikkeaville eli Osavuosikatsaus a la minä

Uusi valtuustokausi on ollut työntäyteinen. En ole edes laskenut, montako kokousta tai neuvottelua on jo takana, mutta kun valtuusto, hallitus, ryhmäkokoukset, ryhmienväliset, konsernijaosto ja strategiaseminaarit ynnätään, niin eipä ole tullut liikaa vietettyä aikaa kotosalla saati telkkarin ääressä.

Mitä me on saatu aikaiseksi?

Uusi kaupunginjohtaja.

Aloitettiin kausi kesäkuussa laittamalla kaupunginisän tärkeä paikka auki. Sen yhteyteen pykäistiin minimaalinen some-kampanja, joka pikemminkin tähtäsi asukasmarkkinointiin kuin kuntajohtajan löytämiseen, ja sitä kampanjaa muuten olisi hauska jatkaa. Pallo kehittämisyhtiölle. Haastattelujen jälkeen saatiin kaupunginjohtajaksi Kari Tolonen, joka on reippaasti astunut uusiin saappaisiin ja hyvin hän niillä harppoo. Maanantaina nuijittiin johtajasopimus, joten kj-keissi alkaa olla taputeltuna tällä erää.

Uusi hallitus kehittämisyhtiöön.

Rakkaan kehittämisyhtiömme ympärillä lähes aina kiehuu jotain, aiheesta tai aiheetta. Nyt sitä soppaa on pyöriteltynä niin, että aivan uusi ja uudelta pohjalta ponnistava hallitus saatiin sille kasattua. Siinä muuten olikin hommaa, sillä oli sovittu, että kootaan hallitus, jonka kokoonpano sopii kaikille poliittisille ryhmille. Pidän erävoittona ja valtuuston yhteistyökyvykkyyden osoituksena, että tässä onnistuttiin! Uusi hallitus on aloittanut positiivisesti mm. osallistumalla valtuustostrategian tekemiseen yhdessä valtuutettujen kanssa. Näin rakentaan yhteisiä tavoitteita kaupungin kehittämiselle ja voidaan olla varmoja siitä, että kehittämisyhtiön hallitus tietää, mikä on valtuuston tahtotila Ikaalisten vision suhteen – ja se antaa oman arvokkaan panoksensa vision muodostamiseen.

Uusi toimitusjohtaja kehittämisyhtiöön.

Niin, uusi johtaja on valittuna. Häntä en ole vielä tavannut, mutta tehdyn taustatyön perusteella tällä valinnalla on kaikki menestymisen mahdollisuudet.

Uusi visio.

Uusi visio on melkein syntynyt. Se on synnytyssalissa, ponnistusvaiheessa. Kohta kaupunkilaiset näkevät, tuliko siitä tyttö vai poika, molemmat ovat varmasti yhtä hyviä. Uusi visio ja strategiset kärjet saattavat kuulostaa tylsiltä ja itsestäänselviltä, mutta älkääpäs tuomitko työtämme liian äkkipikaisesti.

Strategiatyö sinällään on älyttömän tärkeä prosessi valtuuston työkyvyn kannalta. Matka on vähintään yhtä tärkeä kuin lopputulos. Strategiaa laadittaessa työskennellään yhdessä, tehdään paljon pohdintoja sekaryhmissä, hiotaan yhteisesti tärkeäksi katsottavia asioita, haetaan suuntaa toiminnalle. On tärkeää, että kaikki ovat tässä prosessissa aktiivisesti mukana, jotta jokainen tietää, mitä esim. sanaparilla varhainen välittäminen tarkoitetaan ja mistä se on syntynyt.

Eikä siitäkään haittaa ole, että valtuutetut, johtavat viranhaltijat ja kehittämisyhtiön väki tutustuvat toisiinsa ja jopa nauravat yhdessä. On tunnustettava, että strategiatyö on ollut paikka paikoin todella hauskaa. Ehkä meillä on joku erityinen yhteinen huono huumorintaju, sillä vedet silmissä on hekotettu itse keksimillemme huonoille markkinointilauseideoille (tontteja poikkeaville, hautapaikka näköalalla jne.) ja pöhköille slouganeille. Nauraminen lisää yhteenkuuluvuudentunnetta, mikä ei varmastikaan ole haitaksi tulevien vuosien päätöksentekoprosesseissa.

Uuden talousarvion pohja.

Vuonna 2018 kertyvät tulot on arvioitu ja alustavasti on pohdittuna, mihin kaikkialle niitä voisi käyttää. Monta kohtaa on vielä auki. Toivolansaaren (koko saaren) mahdollisuuksiin perehdytään vasta ensi viikolla, liikuntapaikkaselvityksiä on kuultu mutta niistä ei ole vielä keskusteltu. Tilaohjelmaan on tutustuttu, mutta ei ole vielä päätetty, mitä kiinteistöjä kenties myydään ja mitä esim. keskustan vanhan koulun jämälle tehdään. Mahdollisuuksia on paljon. Erinomaisia ratkaisuja olisi tarjolla, mutta ei kylläkään rahallisia resursseja kaiken kivan toteuttamiseen. Voisikohan kaupunki lotota?

Hyvä henki.

Tässä osavuosikatsauksessa on mainittuna vain pieni osa asioista, joita kesäkuun alun jälkeen on käsitelty, tosin ne eniten aikaa vieneet taisivat tulla avatuiksi. Koen, että valtuustossa on hyvä henki tehdä päätöksiä ja viedä asioita eteenpäin. Henki on ihan positiivinen. Toisinaan, viimeksi eilen, mietiskelimme Rintamäen Mikan, Kivelän Janin, Hakalan Pekan (ja keitä meitä siinä oli koolla) kanssa, miten myös sosiaalisessa mediassa liian usein negatiivisena vellovan kommentoinnin saisi kääntymään valoisammaksi. Siihen ei keksitty vastausta. Ideoita vastaanotetaan.

Työ jatkuu.

”Ai, onko sulla rahaa?” eli väärinymmärtämisen oppitunti nro biljoona

Kiinan Chongqingin alueella on 36 miljoonaa ihmistä. Olin siellä viikon työmatkalla. Viikon aikana en nähnyt muita länsimaalaisen näköisiä ihmisiä kuin kollegani Suomesta. Viikon aikana en nähnyt kenenkään muun käyttävän käteistä rahaa. Mitä ihmettä?

Suomalaisena sitä on tottunut olemaan monessa asiassa kehityksen kärjessä: on parasta koululaitosta, edistyksellisintä tasa-arvoa, rehellisintä, turvallisinta – aikoinaan oli eniten matkapuhelimia ja nettiyhteyksiä asukasmäärään nähden. Verkkopankki tuli jo 90-luvulla. Kun 1998 muutimme USA:han, jouduin opettelemaan shekeillä maksamisen. Suomessa oli jo tottunut verkkopankkiin enkä ollut ikinä kirjoittanut shekkiä.

Mainituista lähtökohdista johtuen ällistyin chongqingiläistä tapaa käyttää ainoastaan mobiilimaksamista. Kassalla skannattiin qr-koodi, joka vei järjestelmään, johon kassakoneen käyttäjä oli näpytellyt summan valmiiksi. Kuitti tuli mobiiliin.

Sama mobiilimaksaminen toistui niin kioskeissa, katukeittiöissä kuin erilaisissa takseissakin. Vähitellen minulle selvisi, miksi sikäläiset ihmettelevään sävyyn kysyivät ”Ai onko sulla rahaa?”. No tietysti on, onhan Suomessa Forex ja tietysti olin varautunut matkaan vaihtamalla valuuttaa. Hassu kysymys, ajattelin, kunnes tajusin, että ihmettelyn kohde olikin juuri käteinen raha.

Kiinalaisilla, tai ainakin chongqingiläisillä, on käytössä kaksi maksutapaa. Toinen on heidän suosituin some-kanavansa Wechat, joka on meikäläisittäin yhdistelmä Facebookia, Twitteriä, Snapchattiä ja Instagramia. Sillä voi myös maksaa. Toinen käytössä oleva maksuväline on Alipay.

Mobiilimaksaminen ratkaisee monta ongelmaa. Seteleitä väärennetään paljon, joten 50 RNB:n (noin 7-8 euron) setelitkin syötettiin tarkastuslaitteeseen kauppojen kassoilla. Puhelin on chongqingiläisillä vartalon jatke. Se on aina kädessä. Niinpä maksuvälinekin on aina mukana. Käsilaukut olivat pieniä, kun sinne ei tarvinnut mahtua kuin puhelin ja puuteri. Kuitit kulkevat. Välistä on vaikea vetää. Joissain takseissa (?) kuljettajilla ei ollut ollenkaan lupa käsitellä käteistä rahaa; niinpä minun matkani maksoi joku kiinalainen kollega, jolle minä sitten maksoin käteisellä. Korruption kitkemistä tämäkin.

Mobiilimaksamisen turvallisuudesta en tiedä, mutta jos sitä käyttää pääsääntöisenä maksuvälineenä moinen miljoonakaupunki, niin luultavasti turvallisuusongelmat on jotenkin ratkaistu.

Suomessa minä käytän hyvin harvoin käteistä. Itse asiassa olen tuon tuostakin nolossa tilanteessa, kun pitäisi maksaa arpoja tai kimppalahja käteisellä, kun sitä käteistä ei yleensä lompakossani ole. Maksan yleensä pankkikortilla ja sen lähimaksuominaisuudella.

En ole uskaltanut ladata mobiilimaksusovelluksia puhelimeeni kuin yhden. Pelkään, että hukkaan puhelimeni, ja joku keksii sen salasanat vaikka vaan likaisimpien ruudun kohtien perusteella – niin ainakin elokuvissa tehtäisiin. Ainoa mobiilipankkisovellukseni on S-pankki, jonka vihreällä bonuskortilla maksan ruoka- ja bensaostokset. Olen erittäin ihastunut mobiilitankkausmahdollisuuteen! Tunnuslukujen ja bonuskorttien syöttäminen pakkasella automaattiin ei ole ollut miellyttävää, mutta mobiilitankatessa riittää, että näpyttelee lämpimässä autossa sisällä istuen, että juu, aloita tankkaus. Toki se letku pitää käydä laittamassa bensatankkiin. Bensa ei mobiilisti siirry säiliöistä autoni tankkiin. Vielä?!

Osa nuorisosta, kenties vanhemmistakin, käyttää kyllä mobiilimaksamista Suomessakin. Ehkä se yleistyy täälläkin. Tai sitten ei. Käteisen rahan käyttämisen kanssa ei ole väärentämis- eikä korruptio-ongelmia, jotka mobiilimaksamisella ratkeaisivat. Onneksi niin.

Bitcoineja odotellessa 🙂

Li, tulkkimme, maksaa hotpot-aterian skannaamalla qr-koodin Wechattiin, sikäläiseen Facebookiin. Hotpotissa muuten on paljon chiliä, mikä kenties kuvasta myös näkyy.

Jopa tälle katukeittiön kokille maksettiin mobiilisti.

Odottelin kuljetusta hotellin aulassa ja havahduin siihen, että kaikilla, aivan kaikilla oli kännykät kädessä. Niinpä nappasin omani ja otin tämän kuvan todisteeksi 🙂

Hotellihuoneessa oli hierova nojatuoli. Jos sen halusi käyntiin, piti skannata qr-koodi ja maksaa palvelusta. Ovelaa 🙂

Mitä sinä ehdit 100 minuutissa?

Käytätkö taiteeseen ja kulttuuriin 100 minuuttia viikossa? Käyttävätkö kaikki? Pitäisikö? Voiko? Nämä kysymykset jäivät pyörimään päähän maanantain kaupunginhallituksen jälkeen.

Maakunnan tasolla on tehty kulttuurihyvinvointisuunnitelma, jota kaupunginhallituksessa käsiteltiin. Siinä on paljon tekstiä ja ylevääkin sisältöä. Käytännössä suunnitelmaa voidaan hyödyntää Ikaalisten hyvinvointikertomuksen tavoitteiden asettamisessa. Ja siitä voi saada inspiraatiota!

Tavoitteissa on, että jokaisen olisi hyvä käyttää aikaa taiteeseen ja kulttuuriin osallistumiseen 100 minuuttia joka viikko.

100 minuuttia on 1 h ja 40 min. Mitä siinä ajassa ehtii?

• Käydä kansalaisopiston ryhmässä harrastamassa käsitöitä tai maalausta
• Käydä soittotunnilla ja harjoitellakin edes vähän
• Käydä leffassa, teatterissa tai konsertissa

100 minuuttia siis riittää mainittuihin esimerkkeihin oikein mukavasti. Seuraavaksi pitääkin kysyä, mikä kaikki lasketaan kulttuuriksi ja taiteeksi?  Ja ennen kaikkea: onko kaikilla niihin osallistumiseen mahdollisuus? Loppuviimeksi törmään kysymykseen, pitäisikö kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunta perustaa uudelleen – aletaan olla ajankohtaisten asioiden ytimessä.

Onko kielten opiskelu kulttuuria? Onko tv:n katsominen tai musiikin kuunteleminen kulttuurin, populaarikulttuurin, harrastamista? Onko tangon tanssiminen kulttuuria? Onko luonnossa liikkuminen ja sen ihaileminen kulttuuria?

Moni vastaa, että kyllä on. Hyvä niin, koska silloin lähes kaikilla on mahdollisuus kulttuuriin; tästä tulee helppoa. En muista, oliko kulttuurihyvinvointisuunnitelmassa määritelty ”rajat” kulttuurille. Samassa yhteydessä puhutaan taiteesta, mikä minun päässäni rajaa kulttuuri-käsitettäkin kapeammaksi.

Koska kyse on kulttuuriHYVINVOINTIsuunnitelmasta, pointin täytyy olla hyvinvoinnin edistämisessä. Professori Jukka Ammond aikoinaan yliopiston luennoilla selosti, että kirjallisuuden ja elokuvien ym. tehtävänä on tuottaa esteettinen elämys. Tämän yhdistän hyvinvointiin siten, että ihminen tarvitsee elämyksiä, jotta voi voida hyvin. Jotta elämä ei olisi tasaisen harmaata, sitä värittämään tarvitaan elämyksiä. Siitä (osaltaan) syntyy hyvinvointi.

Taide ja kulttuuri ovat yksi tapa tuottaa ja kokea elämyksiä. Koska itse olen Reis-motivaatiotesteillä tutkitusti täysin askeettinen ihminen enkä ollenkaan esteetikko (enkä ole ainoa, vaikkakin vähemmistöä), uskon, että hyvinvoinnin kannalta tarpeellisen väriläiskän elämystä voi saada muualtakin. Tanssiessani tangoa koen harrastavani liikuntaa enkä tekeväni taidetta; paitsi että tunteikas tangomusiikki kyllä tarjoaa elämyksen. Jo musiikin ja olohuonetta koristavan Liisa Löfmanin taulun jokapäiväisen ihailun ansiosta uskon itse saavani tarvittavan 100 minuutin kulttuuriannoksen viikossa. Toisinaan sentään tulee virallisissakin kulttuririennoissa käytyä lisäksi.

Mutta mites muut?

Meillä asuva 19-vuotias? Ei taida perinteistä taidetta tai kulttuuria kuulua pojan arkeen. Silti olen varma, että hänen arkensa ei ole harmaata vaan kaikenlaista elämystä pukkaa päivittäin. Eikä mikään estä häntä osallistumasta taide- tai kulttuuritapahtumiin. Ja se kai tässä yhteiskunnallisessa suunnitelmassa on pointti. On mahdollisuus.

Entä ne, jotka työkseen ovat tekemisissä taiteen tai kulttuurin kanssa? Heille suosittelisin – vähän pilke silmäkulmassa – 100 minuuttia raakaan bisnekseen osallistumista viikossa; se käy vaikka Kauppalehteä tai Talouselämää lukemalla, toki myös uutisia seuraamalla. Tämä siksi ja kaikella rakkaudella, jotta ympäröivät realiteetit eivät pääse unohtumaan kaiken ihanan keskellä.

Vähävarainen kuntalainen? Voipi olla, että Tampere-talon konserttielämykset joutuu jättämään väliin lippujen hintojen takia, mutta onneksi tarjolla on kirjasto laajoine palveluineen, paikkakunnan omat, ilmaiset tai edulliset näyttelyt, konsertit ja tapahtumat sekä kansalaisopiston kurssit. Mitenkähän muuten sen kurssitarjonnan kattavuutta on selvitetty? Löytävätkö kaikki kuntalaiset sieltä kiinnostavia harrastusmahdollisuuksia? Kurssi-ideoita kyllä pyydetään joka vuosi.

Vuodepotilaat ja pitkäaikaishoidettavat? Autottomat vanhukset? Kulttuurihyvinvointisuunnitelman taustamateriaalista pisti silmään taiteen ja kulttuurin käyttö hoitotyössä. Hoitotyössä?! Vaikka sairaanhoitajat tekisivät työnsä laulellen, laulutaidosta tuskin on tulossa rekrytointikriteeriä – jostain muusta tässä täytyy olla kyse! Liisa-tätivainaalle soitettiin Toivolansaarikodissa cd:ltä virsiä ja Köntin Timon lauluja, varmasti ainakin 100 minuuttia päivässä. Niitä hän olisi kuunnellut kotonakin. Siinä on mielestäni onnistunut esimerkki kulttuurin käytöstä hoitotyössä. Toivottavasti jokaiselle hoidettavalle löytyisi jotain vastaavaa. Ja hoitohenkilökunnalle aikaa tämänkin seikan huomioimiseen.

Auttaisiko asiaa, jos kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunta perustettaisiin uudelleen?

Näen, että tässä vaiheessa ei. Lautakunta, jossa 9 osaavaa ja innokasta jäsentä suunnittelisi ja esittäisi toimia kultuurihyvinvoinnin edistämiseksi, pettyisi, koska budjetissa ei ole rahaa eikä henkilöstössä riitä tekijöitä (palkkaamiseenkin tarvittaisiin budjettia) toimien toteuttamiseksi. Sivistyslautakunnan kylkeen perustettava jaosto riittäisi pitämään asian tärkeyttä esillä ja valmistelemaan toimia niin, että hyvinvointi saadaan tarpeeksi painokkaasti mukaan uuteen valtuustostrategiaan ja sitä kautta tulevien vuosien budjetteihin.

Tosin aina, ihan aina, on muistettava tulorahoituksen rajallisuus. Tuloja ei ole tulossa lisää. Asukasmäärä pitää saada kasvuun ja ihmisille töitä, tai verotuloina ei tipu nykyistäkään määrää euroja. Lakisääteiset jutut, sote ja koulut on hoidettava, enkä minä lähde niistä tinkimään. Taide- ja kulttuurielämysten mahdollistamiseksi kääntäisin katseet vahvasti yhdistys- ja seuratoimijoihin. Eikö kaupunki voisi ulkoistaa toimia niille? Kulttuuripalveluseteleitä? Kustannustehokas win-win-tilanne? Yhteistyötä, jota kulttuurihyvinvointisuunnitelman taustamateriaaleissakin peräänkuulutetaan? Systemaattisesti, strategisena valintana?

Tästä piti tulla ihan vaan lyhyt kirjoitus siitä, mitä 100 minuutissa voi tehdä. Idea vähän levisi matkaa varrella.

Hassua on huomata, että (kulttuuri)elämyksen mahdollisuuden tuottaminen saattaakin tarkoittaa lisäpanostusta soteen, esim. hoitajien määrään!

Toivon aktiivista keskustelua kulttuurihyvinvoinnista nyt, kun valtuustostrategiaa ei ole vielä tehty. On aika.

_______________________________________________

”Ikaalisten Hyvinvointikertomuksen 2017 – 2020 valmistelutyö on parhaillaan käynnissä. Valmistelutyön tässä vaiheessa Painopisteen 3. Yhteisöllisyys yhdeksi tavoitteeksi on kirjattuna Kulttuurinen hyvinvointi. Toimenpiteenä kehittää kulttuurihyvinvointia ja näin kaventaa hyvinvointi- ja terveyseroja. Arviointimenettelyissä mainitaan yhteistyöverkostojen vahvistuminen sekä kulttuurihyvinvoinnin palvelujentarjottimen kokoaminen. Pirkanmaan alueellisessa kulttuurihyvinvointisuunnitelmassa on hyviä käytänteitä esimerkkeinä sekä toimenpide-ehdotuksia kohderyhmittäin kulttuurihyvinvoinnin edistämiseksi kunnissa. Näitä voidaan hyödyntää Hyvinvointikertomukseen asetettavien tavoitteiden toteuttamisessa.” (kh 8.5.2017)